Ruokamatkalla Suomessa

Maantieteellisestä näkökulmasta tarkastellessa Suomi on varsin pieni maa. Pinta-aloja vertaillessa olemme vasta 64. suurin valtio maailmassa, neliökilometreissä suurin piirtein samoissa lukemissa Vietnamin ja Kongon tasavallan kanssa. Pituutta Suomi-neidolla on reilut 1100 kilometriä ja paksuimmasta kohtaa leveyttä on vajaa puolet tuosta lukemasta. Emmekä ole mitään tilastoykkösiä asukaslukutilastoissakaan – 5,5 miljoonan väkiluvulla häviämme hiuksenhienosti piskuiselle Tanskalle, jonka väestöntiheys on yli kymmenen kertaa Suomea suurempi.

Näiden masentavien tilastojen tarkoituksena ei ole vähätellä rakasta isänmaatamme, vaan korostaa sitä tosiasiaa, että harvaan asutun ja suhteellisen pienikokoisen valtiomme rajojen sisäpuolelle mahtuu häkellyttävä määrä erilaisia ruokaperinteitä ja -kulttuureita, joista osa tunnetaan koko Suomessa ja osa yhä edelleen vain paikallistasolla.

Äärimmäisyyksien Suomi

Suomen luonnetta on aina leimannut se, että meidän kotimaamme sisään mahtuu lukemattomia vastakohtia, toistensa ääripäitä. Suomenkieliset ja suomenruotsalaiset, karut Lapin tundrat ja Etelä-Suomen rehevät lehtimetsät – esimerkkejä vastakkainasetteluista on lukuisia. Se, että erilaisia persoonia, kansoja, kulttuureja ja mielipiteitä velloo näin pienessä valtiossa, on sekä rikkaus että riesa, mutta maukkaita makuelämyksiä voi silti löytää ihan joka kolkasta Suomea.

Vaihtelua riittää aina Helsingin huippuravintoloista pohjoisimman Lapin perinneherkkuihin, joten ruokamatkailijalla on Suomessa hyvä olla. Ruokamatkailu onkin erittäin hyvä vaihtoehto kesälomareissulle, mikäli sellainen on vielä suunnitteluasteella.

Lapissa poro on ykkönen

Esittelykierros Suomen makunautintoihin on loogista aloittaa maan pohjoisimmasta kolkasta. Lapin karu maaperä ja kylmät ilmat eivät ole koskaan olleet suotuisia laajamittaiselle maanviljelylle, vaan alueen tärkeimpiä ravinnonlähteitä ovat vuosisatoja olleet kalat, erityisesti lohi ja siika sekä poronliha. Teknologian kehittyessä poronhoito on pysynyt yhä tärkeänä osana alueen elinkeinoa ja nykyään suomalaista poronlihaa pidetään jopa jonkinasteisena ylellisyystuotteena.

Marjoista variksenmarja sekä hilla viihtyvät melko askeettisissakin olosuhteissa ja niitä myös on käytetty saamelaisessa keittiössä iät ja ajat. Luonnon antimet ovat Lapin ruokakulttuurissa ehdottomassa pääosassa. Alueen ehkä erikoisimpia ruokia ovat kumpukset eli pienet kakkuset, jotka valmistetaan jauhoista ja poronverestä. Savustaminen on ollut aina Pohjois-Suomessa tärkeä ruoanlaittometodi ja siksi lappalainen savulohi onkin sangen haluttu herkku Lapin turistikohteissa.

Oulussa syödään rössypottua

Lapista etelään päin lasketeltaessa saavutaan Ouluun, jonka ruokakulttuurissa näkyy yhä vahvasti vaikutteita saamelaiskeittiöstä, mutta suotuisimpien viljelysolosuhteiden ansiosta Pohjois-Pohjanmaalla käytetään myös Lappia paljon enemmän vihanneksia ja juureksia. Peruna, lanttu ja nauris ovat tärkeitä raaka-aineita niin keitoissa kuin pataruoissakin ja sianlihaa kulutetaan paljon. Perioululainen ruokalaji rössypottu jakaa vahvasti mielipiteitä ja muutamia vuosia takaperin kaupungissa vieraillut huippukokki Anthony Bourdain ilmaisikin sangen näkyvästi mielipiteensä veripalttua sisältävästä keitosta.

Leipäjuustoa kulutetaan ja valmistetaan Pohjois-Pohjanmaalla paljon. Juhlapöydistä löytyykin usein mehukas leipäjuustokimpale ja sen palanpainikkeena tuoreita hilloja, tietysti lähimetsästä.

Kovia rasvoja Kainuusta alaspäin

Kainuun ruokakulttuuri on hyvin samankaltainen kuin Oulussa, eihän maakuntakeskusten välillä ole kuin parisataa kilometriä. Vaarantäytteisen Kainuun kuuluisimpia erikoisuuksia kuitenkin lienee kainuulainen kalakeitto. Käytännössä kyseessä on maitoon keitetty lohikeitto, joka höystetään ruisjauhoilla. Täyttävä ja maittava keitto on tavallista lohisoppaa työläämpi tehdä, mutta sitäkin palkitsevampi tekijälleen ja syöjilleen.

Kajaanin seuduilta etelään päin tultaessa väestön kolesteroliarvot kohoavat ja sydänvaivat lisääntyvät. Tutkimusten valossa Itä-Suomessa sydänperäisiä sairauksia on kaikista eniten koko maassa eikä toistaiseksi muuta teoriaa ilmiölle ole voitu esittää kuin kovien rasvojen käyttö karjalaisessa keittiössä. Karjalanpaisti ja karjalanpiirakka ovat varmasti valtaosan mielestä herkuista suurimpia, mutta vuosikymmeniä jatkunut määrätietoinen kovien rasvojen käyttö on aiheuttanut alueellisesti piikin kolesteroliarvoihin.

Lappeenrantalaiset, lihapiirakan tapaiset herkulliset toriherkut vety ja atomi ovat nyky-Karjalan kuuluisimpia herkkuja.

Aitoa kalakukkoa saa vain Savosta

Lauluissakin esiintyvä perinneherkku kalakukko on yksi harvoista suomalaisista ruokalajeista, joka on saanut Euroopan unionin aidon perinnetuotteen tittelin. Kalakukko valmistetaan siten, että ruistaikinakuoren sisään leivotaan kalaa ja useimmiten myös sikaa, minkä jälkeen se paistetaan uunissa. Kypsennyksen jälkeen komeus syödään perinteisesti käsin. Kalakukosta on myös useita muunnelmia, kuten ahvenkukko ja muikkukukko. Ne ovat valmistustavaltaan kuitenkin samankaltaisia kuin alkuperäinen ruokalajikin.

Pidemmät juuret savolaisten ruokakulttuurissa on kuitenkin tappaiskeitolla, joka oli syysteurastusten aikaan maatilojen suurinta herkkua. Muun muassa jauhoista, verestä ja sisäelimistä tehty keitto syötiin yleensä ennen varsinaisia lihoja, sillä sisäelimet pilaantuivat lihaa herkemmin.

Mustaa makkaraa ja palanpainikkeeksi klimppisoppaa

Savosta kohti länsirannikkoa tultaessa päästään Tampereelle, joka on erityisen kuuluisa mustasta makkarasta. Verestä, lihasta ja ryyneistä valmistettu verimakkara on toisille suuri herkku ja toisille luotaantyöntävä tuote, mutta joka tapauksessa se on yksi Suomen laajimmin tunnetuista paikallisista herkuista. Sitä nautitaan perinteisesti puolukkahillon kera, mutta monet ruuan vannoutuneet ystävät nauttivat mustan makkaransa usein myös ilman lisämausteita.

Länsirannikolla taas kulinaristimatkailija pääsee nauttimaan muun muassa klimppisopasta, aidosta porilaisesta sekä nahkiaisista. Myös raumalainen lapskoussi on ehdottomasti kokemisen arvoinen makunautinto, sillä samannimisestä herkusta löytyy vuosisatojen takaisia mainintoja myös saksalaisten ja puolalaisten merenkävijöiden päiväkirjoista. Hämärän peitossa on, miksi tuo suolakurkun ja voisilmän kera nautittava lihaa ja juureksia sisältävä muhennos on jäänyt juuri raumalaisten erikoisuudeksi Suomen maaperällä.